Ruotsin valtiopäivävaalit 2014 - hallitusspekulaatioita

Ennen kuin katseet kääntyvät Skotlantiin, on aika seurata sunnuntain 14.9. vaalipäivä naapurimaassamme. Ruotsissa on tapana äänestää samalla kertaa valtiopäivien kokoonpanon lisäksi myös läänien maakäräjistä sekä kunnanvaltuustoista. Sunnuntaina valitaan 349-paikkainen parlamentti eli valtiopäivät, kaikkien Ruotsin 21 läänin maakäräjät eli maakuntavaltuustot ja kaikkien 290 kunnan kunnanvaltuustot.

Vaalien jälkeisistä hallitusneuvotteluista odotetaan haastavia sillä selkeää voittajaa ei todennäköisesti löydy. Vuodesta 2006 asti pääministerinä ollut maltillisen kokoomuksen johtaja Fredrik Reinfeldt toivoo oman hallituskoalitionsa (allianssi) pystyvän jatkamaan vielä kolmannelle kaudelle. Allianssiin kuuluvat maltillisen kokoomuksen lisäksi kansanpuolue liberaalit, keskustapuolue sekä kristillisdemokraatit. Tämä kokoonpano muodosti enemmistöhallituksen vuonna 2006 mutta menetti enemmistönsä niukasti vuoden 2010 vaaleissa. Allianssi sai silloin 173 paikkaa 349:stä eli jäi vain kahden päähän enemmistöstä. Oppositiopuolueiden muodostama liittouma (puna-vihreä koalitio) sai kuitenkin vähemmän eli 156 paikkaa huolimatta siitä että sen johtava puolue sosiaalidemokraatit oli maan suurin puolue.

Vaa’ankieliasemaan nousi 19 paikalla ensimmäistä kertaa 4 % äänikynnyksen ylittänyt populistinen ruotsidemokraatit, jota ei kuitenkaan haluttu mukaan hallitusyhteistyöhön. Reinfeldtin hallitus jatkoi nyt vähemmistöhallituksena ja sen takia hallitus on joutunut tekemään yhteistyötä hieman vaihdellen esim. vihreiden ja myös jonkun verran sosiaalidemokraattien ja ruotsidemokraattien kanssa saadakseen lakiesitykset läpi valtiopäivillä.

Sittemmin vaalikauden aikana opposition koalitio puna-vihreät hajosi siinä mielessä että niin sosiaalidemokraatit, vasemmistopuolue kuin vihreät kampanjoi erikseen nykyisiin vaaleihin, kun taas allianssilla tavoitteena on oman yhteistyön jatkaminen ja kolmas kausi hallituksessa. Tällä kertaa ongelman aiheuttanee jälleen ruotsidemokraatit, jotka siis saivat 20 paikkaa (Erik Almqvist erosi parlamentista ja puolueesta 2012) vuonna 2010 vain 5,7 % äänistä. Tällä kertaa ruotsidemokraateille on mielipidetiedusteluissa povattu jopa yli 11 % ääniosuutta, joka voi tarkoittaa parlamenttipaikkojen kaksinkertaistumista.

Mielipidetiedustelujen perusteella sosiaalidemokraatit olisivat säilyttämässä suurimman puolueen aseman noin 30 % äänimäärällä, maltillisen kokoomuksen menettäessä kannatusta reiluun 20 %. Myös vihreille on povattu lähemmäksi 10 % kannatusta viime vaalien 7 % sijaan. Pienet puolueet: niin allianssin keskusta ja kansanpuolue liberaalit kuin opposition vasemmistopuolue ovat todellisessa vaarassa pudota valtiopäiviltä kokonaan. Niille kaikille on ennustettu 4-6 % kannatusta. Näistä selkeästi suurimmassa vaarassa pudota on kristillisdemokraatit, jonka kannatuslukemat ovat joissain mittauksissa alkaneet kolmosella. Lisäksi Ruotsissa jännitetään sitä nouseeko Euroopan parlamentin vaaleissa hyvin menestynyt (5 % äänistä ja yksi paikka) feministipuolue uutena valtiopäiville.

Jos kristillisdemokraatit putoavat valtiopäiviltä allianssi on todennäköisesti tuomittu oppositioon. Näin voi käydä joka tapauksessa vaikka viime viikkoina maltillinen kokoomus onkin saavuttanut sosiaalidemokraatteja. Jonkinasteista loppukiriä Reinfeldtin ja hallituksen suunnalta on ollut havaittavissa. Käytännössä sellaisen enemmistöhallituksen muodostaminen, jossa ruotsidemokraatit eivät ole mukana, on hyvin epätodennäköistä, vaikka oppositiopuolueilla (sosiaalidemokraatit, vihreät ja vasemmistopuolue) voi siihen olla pienen pieni teoreettinen mahdollisuus.

Jollei vaalien jälkeisissä neuvotteluissa allianssi hajoa (pidän epätodennäköisenä) eli että esimerkiksi keskustapuolue lähtisi sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmistopuolueen mukaan hallitukseen, on edessä jälleen vähemmistöhallitus. Millainen – sen voi ratkaista pelkästään se onko nykyisillä hallituspuolueilla (allianssi) vai entisellä puna-vihreä koalitiolla enemmän paikkoja suhteessa toiseen?

Tällä hetkellä näyttää siltä että sosiaalidemokraateille, vihreille ja vasemmistopuolueelle (lisäksi feministit jos he saavat paikkoja) tulisi enemmän paikkoja valtiopäiville kuin allianssille. Puna-vihreä vähemmistöhallitus on kuitenkin kaukana itsestään selvyydestä, sillä sehän tarvitsee toimiakseen tukea ulkopuolelta. Sosiaalidemokraatit ovat jyrkästi vastaan yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa. Samaa on sanonut myös pääministeri Reinfeldt mutta toisaalta nykyinen hallitus on saanut tukea lakiehdotuksilleen ruotsidemokraateilta parlamentissa jo tällä vaalikaudella.

Toisaalta ruotsidemokraatit voivat tällä kertaa (jos heidän paikkamääränsä todella kaksinkertaistuu) vaatia hallitukseen pääsyä ehtona tuelle. Ei ole täysin mahdotonta että Ruotsia hallitsisi seuraavat neljä vuotta maltillisen kokoomuksen, ruotsidemokraattien, kansanpuolue liberaalien, keskustapuolueen sekä kristillisdemokraattien, enemmistöhallitus.

Yhteenvetona, mielestäni todennäköisyyteen perustuvassa järjestyksessä, Ruotsin seuraavan hallituksen mahdollisia ja jokseenkin realistisia kokoonpanoja:

• Ns. puna-vihreän opposition eli sosiaalidemokraattien, vihreiden sekä vasemmistopuolueen muodostama vähemmistöhallitus, joka nojaa valtiopäivillä esim. keskustan ja silloin tällöin jopa maltillisen kokoomuksen tukeen. Oppositiokausi todennäköisesti hajottaisi allianssin niin kuin kävi puna-vihreälle koalitiolle viime kaudella.

• Nykyisen hallituksen eli allianssipuolueista (maltillinen kokoomus, kansanpuolue liberaalit, keskustapuolue sekä kristillisdemokraatit [joskin povaan että jälkimmäisenä mainittu jää 4 % äänikynnyksen alapuolelle]) koostuva vähemmistöhallitus, joka nojaa aiheesta riippuen joko ruotsidemokraattien tai vihreiden tukeen valtiopäivillä. Tämä skenaario olisi käytännössä nykyisen hallituksen jatkuminen.

• Maltillisesta kokoomuksesta, ruotsidemokraateista, kansanpuolue liberaaleista, keskustapuolueesta sekä mahdollisesti kristillisdemokraateista koostuva enemmistöhallitus, jolloin maahanmuuttokriittinen ruotsidemokraatit nousisi hallitukseen.

• Jos puna-vihreät puolueet saisivat viime hetken kirin ja erityisesti vihreät sekä vasemmistopuolue kirisivät (sosiaalidemokraateilla vakiintunut 30 % kannatus, joka sekin toki on historian huonoimpia heille – ruotsidemokraattien nousu selittää osaltaan sitäkin), on pieni mahdollisuus että sosiaalidemokraatit, vihreät ja vasemmistopuolue onnistuisivat muodostamaan enemmistöhallituksen. Tämä ei kuitenkaan ole enää kovin todennäköistä vaikka vielä vuosi sitten mielipidetiedustelut viittasivat siihen suuntaan.

Minusta tilanne näyttää tällä hetkellä siltä että joko Ruotsi saa toisen peräkkäisen vähemmistöhallituksen (viime vuosisadalla vielä 1990-luvulle saakka Ruotsissa oli usein yhden puolueen, joka oli toisen maailmansodan jälkeen poikkeuksetta sosiaalidemokraatit, vähemmistöhallituksia), oli se sitten sosiaalidemokraattien tai maltillisen kokoomuksen johtama, tai ruotsidemokraatit pääsevät historiallisesti mukaan maltillisen kokoomuksen johtamaan keskusta-oikeisto hallitukseen.

Vähemmistöhallituksissa on aina se huono puoli että ne ovat kirjaimellisesti "yhden parlamenttiäänestyksen päässä tuhostaan". Nykyinen hallitus on ainoastaan kahden puuttuvan edustajan takia vähemmistöhallitus. Mitä heikompi vähemmistöhallitus on, sitä todennäköisemmäksi käy se ettei se onnistu hallitsemaan neljää vuotta ja edessä on ennenaikaiset vaalit.

Ennen hallitusneuvotteluja käydään kuitenkin nämä varsinaiset vaalit. Äänestyspaikat aukeavat sunnuntaina kello 8 (Suomen aikaa klo 9) ja sulkeutuvat kello 20 (Suomen aikaa klo 21). Äänestysajan päätyttyä odotamme ensin Suomelle vieraiden ovensuukyselyiden tuloksia ja tämän jälkeen illan mittaan ennakko- sekä varsinaisen vaalipäivän äänien tuloksia.

Skotlannin kansanäänestys ja Ison-Britannian parlamenttivaalit 2015

Skotit äänestävät vajaan kahden viikon päästä torstaina 18. syyskuuta 2014 historiallisessa kansanäänestyksessä itsenäistymisestään. Olen käsitellyt Skotlannin itsenäistymispyrkimyksen taustoja kahdessa aikaisemmassa blogissani viime vuonna: Skotlannin kansanäänestys itsenäistymisestä ja 24. maaliskuuta 2016 – Skotlannin itsenäistymispäivä?

Tämän vuoden aikana itsenäistymisen kannattajat eivät ole saaneet aikaan merkittävää kiriä vaan käytännössä jokaisessa 2014 julkaistussa mielipidetiedustelussa itsenäistymisen vastustajat ovat johtaneet selvällä, paikoin jopa yli 10 prosenttiyksikön, erolla. Epävarmojen äänestäjien osuus on kuitenkin ollut usein varsin iso: 10–20 prosenttia.

Aivan viime viikkoina ja erityisesti jälkimmäisen Alex Salmondin (Skotlannin kansallispuolueen, Skotlannin aluehallituksen sekä itsenäistymistä kannattavan kampanjan johtaja) ja Alistair Darlingin (kansanedustaja ja itsenäistymistä vastustavan kampanjan johtaja) välisen TV-väittelyn jälkeen mielipidetiedustelut ovat povanneet ”kyllä” puolelle tuntuvaa loppukiriä.

18. syyskuuta 2014 skotlantilaisilta (ensimmäistä kertaa 16- ja 17-vuotiaat saavat äänestää myös) kysytään äänestyslipukkeessa kysymys: ”Tulisiko Skotlannin olla itsenäinen valtio?” Jos itsenäistymisen kannattajat voittavat, Salmondin tavoitteena on neuvotella itsenäistymiseen liittyvät käytännön seikat Ison-Britannian hallituksen kanssa vuoteen 2016 mennessä ja varsinaiseksi itsenäistymispäiväksi on suunniteltu 24. maaliskuuta 2016. Jo vuoden 2012 ns. Edinburghin sopimuksessa Skotlannin aluehallitus ja Ison-Britannian hallitus sitoutuivat noudattamaan kansanäänestyksen tulosta ja ”kyllä” äänten voittaessa neuvottelemaan itsenäistymisen käytännön asiat. Näitä ovat mm. Pohjanmeren öljy, Ison-Britannian ydinaseet Clydessa Skotlannissa, itsenäisen Skotlannin valuutta, valtionvelka ja monet muut. Lisäksi Skotlannin tulee hakea uudestaan kaikkien kansainvälisten järjestöjen jäsenyyttä. Euroopan unionissa pelkästään Espanjan vastustus riittää Skotlannin jäsenyyden estämiseen mutta vaikka esimerkiksi heillä siihen olisikin itsekkäät syyt, en usko niin käyvän. Itsenäinen Skotlanti on kelpoinen Euroopan unioniin.

Viiden viimeisen mielipidetiedustelun keskiarvo viimeisen kuukauden ajalta on seuraava: itsenäistymisen kannatus 38–42 %, vastustus 46–51 % ja epävarmat 10–14 %. Viimeisimmässä mielipidetiedustelussa luvut ovat kyllä 42 %, ei 48 % ja epävarma 10 %. Näyttäisi siltä että vastustajat ovat kannattajien loppukiristä huolimatta suuntaamassa voittoon. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole sillä juuri tämä viimeisin mielipidetiedustelu on YouGov/The Times/The Sun tekemä ja heidän tiedusteluissaan esimerkiksi heinäkuun lopulta lukemat olivat seuraavat: kyllä 35 %, ei 54 % ja epävarmat 11 %. Loppukiri on tässä mielessä aivan selkeä. Kaikki me kuitenkin tiedämme mielipidetiedustelujen epävarmuuden. Esimerkiksi vuonna 2011 kaksi kuukautta ennen Skotlannin aluevaaleja työväenpuolue johti peräti 10 prosenttiyksiköllä Skotlannin kansallispuoluetta ja vielä vaaleja edeltävänä viikkona työväenpuolue oli vielä aivan kansallispuolueen tuntumassa. Lopputulemana vaalipäivänä kansallispuolue voitti työväenpuolueen noin 15 prosenttiyksiköllä ja sai yli puolet Skotlannin alueparlamentin paikoista.

Katsotaan kuinka käy. Jännittävät ajat ovat edessä. Jos Skotlanti itsenäistyy, maailma muuttuu. Esittelen yhden uuden näkökulman itsenäistymisen kannattajien mahdollisen voiton seurauksista. Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta äänestää seuraavan kerran parlamenttivaaleissa toukokuussa 2015 ja valitsee 650 kansanedustajaa Westminsteriin parlamentin alahuoneeseen. Vaikka skotit äänestäisivät itsenäistymisen puolesta, Skotlanti ei itsenäisty vielä ensi vuonna (aikaisintaan ja todennäköisesti 24.3.2016), joten seuraavissa Ison-Britannian parlamenttivaaleissa valitaan vielä 59 edustajaa Skotlannista. Tämä aiheuttaa useamman ongelman.

Vuoden 2010 vaaleissa Skotlannin 59 paikkaa jakautuivat varsin eri lailla kuin muualla maassa. Työväenpuolue sai 41 paikkaa, liberaalidemokraatit 11, Skotlannin kansallispuolue kuusi ja konservatiivit vain yhden. Tämä on äärimmäisen tärkeää ymmärtäessä eräitä skottien historiallisia erimielisyyksiä konservatiivien kanssa (mm. Margaret Thatcherin aikakausi) sekä nykyisen Ison-Britannian hallituksen epäsuosiota Skotlannissa. Koko maan tulokset vuoden 2010 Ison-Britannian parlamenttivaaleissa olivat seuraavat: konservatiivit 306, työväenpuolue 258, liberaalidemokraatit 57, demokraattinen unionipuolue 8, Skotlannin kansallispuolue 6, Sinn Fein 5, Plaid Cymry 3, Pohjois-Irlannin sosiaalidemokraatit 3 ja muut 4 paikkaa.

Tämän hetkiset mielipidetiedustelut povaavat että työväenpuolue voittaisi niukasti konservatiivit mutta kumpikaan ei pystyisi itse muodostamaan hallitusta. Liberaalidemokraateille ennustetaan huonoa tulosta ja ei ole varmaa pystyisikö työväenpuolue muodostamaan edes yhdessä liberaalidemokraattien kanssa hallitusta puhumattakaan siitä että nykyinen konservatiivien ja liberaalidemokraattien yhteistyö jatkuisi. Vaalijärjestelmän (yhden paikan enemmistövaalipiirit) vuoksi puolueiden prosentuaalinen kannatus ei kuvaa suoraan puolueen saamaa paikkamäärää. Lisäksi itsenäisyyspuolue UKIP:n kasvava menestys ja puolueelle todennäköisesti tulevat historialliset 5-10 parlamenttipaikkaa sekoittavat pakkaa. Tähän liittyen ei ole myöskään enää aivan hourupäistä esittää ennustetta että esim. itsenäistyvän Skotlannin jäljelle jättämän Englannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin poliittinen kenttä muuttuu vuosikymmenen loppuun mennessä rajusti ja UKIP jopa syrjäyttää konservatiivit vuoden 2020 vaaleissa. Vaikkei hourupäistä, on se epätodennäköistä silti.

Ongelman aiheuttaa se jos esim. työväenpuolue ja liberaalidemokraatit muodostavat toukokuun vaalien jälkeen hallituksen, jolla on enemmistö ainoastaan itsenäistyvän Skotlannin edellä mainittujen puolueiden 40–50 edustajan avulla. Tämä hallitus kaatuisi viimeistään Skotlannin itsenäistymiseen 2016 kun Skotlannista valitut kansanedustajat eroaisivat mutta sitä ennenkin olisi perusteltua epäillä kyseisen hallituksen perustuslaillista oikeutusta ja toimivaltaa. Ja voisivatko Skotlannista valitut kansanedustajat osallistua (niin parlamentissa kuin ehkä jopa työväenpuolue/liberaalidemokraatit hallituksessa) neuvotteluihin Skotlannin itsenäistymisen käytännön asioista. Käytännössä Skotlannista valittujen edustajien tulisi jäävätä itsensä ja tämä todennäköisesti veisi enemmistön hallitukselta. Tästä syystä Britanniassa on viime viikkoina huhuttu että monet johtavat poliitikot harkitsisivat jopa ensi vuoden parlamenttivaalien lykkäämistä vuoteen 2016, jos skotit äänestävät itsenäistymisen puolesta.

Myös skottien kannalta Ison-Britannian poliittinen umpisolmu olisi erittäin hankala, sillä se vaikeuttaisi itsenäistymisneuvotteluja ja pahimmassa tapauksessa myöhästyttäisi varsinaista itsenäistymistä. Silti Skotlannin näkökulmasta asiassa ei ole samanlaista perustuslaillista ongelmaa. Nykyinen Skotlannin aluehallitus ja parlamentti hallitsevat siirtymäajan alkuvuoteen 2016 saakka nykyisillä valtaoikeuksilla. Ison-Britannian kanssa käytyjen neuvottelujen kautta Ison-Britannian parlamentti luovuttaa valtaoikeudet Skotlannin alueparlamentille, joka sitten hyväksyy väliaikaisen perustuslain itsenäiselle Skotlannille sekä itsenäistymisjulistuksen viimeistään maaliskuussa 2016. Itsenäistymisjulistuksessa määritellään itsenäistymisen ajankohta esimerkiksi keskiyöksi 00.00 24. maaliskuuta 2016, jota ennen nykyinen Skotlannin aluehallitus eroaisi (jatkaa tosin hetken aikaa itsenäisen Skotlannin toimitusministeristönä) ja alueparlamentti lakkauttaa itsensä. Itsenäisen Skotlannin parlamenttivaalit pidettäisiin toukokuussa 2016, jonka jälkeen uusi parlamentti asettaisi perustuslakiasäätävän kokouksen sekä muodostaisi itsenäisen Skotlannin ensimmäisen hallituksen.

Eiköhän, jos skotit valitsevat itsenäistymisen, Alex Salmond onnistu pitämään kansallispuolueen suurimpana puolueena ja hallitsemaan ensimmäisen kauden Skotlannin pääministerinä. Esimerkiksi Kataloniassa tosin presidentti Artur Mas on sanonut jättävänsä politiikan ”pian” kunhan ensin Katalonia saadaan selkeästi itsenäistymisen tielle. Monet arvelevat että, joko itsenäistymishankkeen epäonnistuessa, tai itsenäistymisen vihdoin toteutuessa Mas jää eläkkeelle ja samalla, jos jälkimmäinen on toteutunut, ikuisesti Katalonian historiaan miehenä, joka johti heidät itsenäisyyteen. Kataloniassa on tarkoitus järjestää neuvoa-antava kansanäänestys itsenäistymisestä 9. marraskuuta 2014. Kirjoitan Kataloniasta lisää (olen kirjoittanut yhden blogin asiasta alkuvuodesta 2014) ensi kuussa Skotlannin tapahtumien jälkeen.

Toivottavasti BBC:n suunniteltu lakko ei aiheuta haittaa kansanäänestyksen uutisoinnille sillä kyseessä on erittäin suuri poliittinen tapahtuma. On mielipidekysymys kumpi on suurempi: kansanäänestys vai ensi vuoden Ison-Britannian parlamenttivaalit. Suosittelen tutustumaan Britannian poliittiseen tilanteeseen. Kyseessä on kuitenkin vanha suurvalta ja EU:n vaikutusvaltainen jäsen sekä monelle suomalaiselle tuttu yleisesti maana. Asiaan perehtymättömälle voisi tulla melkoisena yllätyksenä että Skotlanti äänestää itsenäistymisestä, Britannian vanhat puolueet järkkyvät itsenäisyyspuolue UKIP:n (joka oli Euroopan parlamentin vaaleissa maan suurin) menestyksen vuoksi ja on hyvin todennäköistä että seuraavalla vaalikaudella 2015–2020 maassa järjestetään kansanäänestys Euroopan unionista eroamisesta. Joku voisi todeta että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu?

Skotlannin kansanäänestyksellä itsenäistymisestä, varsinkin jos itsenäistymisen kannattajat todella voittavat ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta hajoaa, on merkittävää vaikutusta Euroopan erilaisiin separatistiryhmiin. Tällä tarkoitan lähinnä demokraattisia liikkeitä enkä esimerkiksi Ukrainan tilannetta. Tätä vaikutusta ei sovi aliarvioida tai vähätellä vaan suhtautua mielenkiinnolla sekä vaikutuksia ja historiaa ymmärtämällä siihen että parin vuosikymmenen kuluttua Euroopassa voi olla uusia itsenäisiä valtiota esimerkiksi seuraavan listan joukosta: Skotlanti, Katalonia, Flanderi, Vallonia, yhdistynyt Irlanti, Wales, Cornwall, Baskimaa, Galicia, Etelä-Tiroli, Padania, Venetsia, Bretagne, Bosnian serbitasavalta, Bosnian kroatialainen tasavalta, Vojvodina, Färsaaret ja monia muita.

Tällä hetkellä edellä mainituista ei ole järin todennäköisiä kuin juuri Skotlanti ja Katalonia (ehkä myös Flanderi pidemmällä aikavälillä) mutta miettikääpä miten käy jos Skotlanti äänestää itsenäistymisen puolesta. Wales seuraa ehkä perässä noin vuosikymmenen päästä, samoin Irlannin yhdistyminen vielä hieman pidemmällä aikavälillä. Katalonia itsenäistyy Skotlannin tavoin ja Baskimaa seuraa sitä. Kaikki on mahdollista.

On siis selvää että vajaan kahden viikon päästä Skotlantia seurataan varsin tarkkaan ympäri Eurooppaa, myös ympäri maailmaa. Neuvostoliiton hajoamisen ja Itä-Euroopan vapautumisen myötä syntyi uusia valtioita, samoin Jugoslavian hajoamisen myötä (Montenegro ja Kosovo viimeisimpinä muttei välttämättä viimeisinä - tutustu Bosnia-Hertsegovinan tilanteeseen sekä Serbian autonomiseen alueeseen Vovjodinaan). Lisäksi on ns. Neuvostoliiton entisten alueiden jäätyneet konfliktit joihin Itä-Ukraina ja Krim voidaan nyt lukea. Aivan oma ilmiönsä on kuitenkin vanhojen Euroopan aluevaltioiden (mm. Iso-Britannia ja Espanja) alueiden, joilla on entuudestaan laajat itsehallinto-oikeudet, demokraattisten prosessien kautta syntyneet itsenäistymiskansanäänestykset. Skotlanti aloittaa torstaina 18. syyskuuta 2014 ja Katalonia jatkaa siitä todennäköisesti sunnuntaina 9. marraskuuta 2014.

Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 5.9.2014

Janne Riitakorpi

Lähi-itä suuressa vaarassa - islamilainen valtio

Kolme vuotta sitten Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä elivät arabikevään alkua, suuren murroksen ja optimismin aikaa. Kolmessa vuodessa tapahtui paljon. Tunisiassa, Egyptissä (peräti kaksi kertaa) ja Jemenissä nähtiin vallankumoukset, Libyassa ja Syyriassa puhkesivat sisällissodat ja Irak vajosi sisäiseen konfliktiin.

Tunisiassa pidetään myöhemmin tänä vuonna niin parlamentti- kuin presidentinvaalit poliittisen kriisin ratkaisemiksi, Egyptissä on jälleen miltei 100 % ääniosuudella valittu armeijan voimahahmo presidenttinä ja Jemenistä uhkaa tulla Somalian kaltainen romahtanut valtio. Libyassa keskusvalta on heikko ja maa on käytännössä uudessa sisällissodassa erilaisten islamistiryhmien ja kapinallisten armeijajoukkojen kesken. Syyrian sisällissota on mutkistunut entisestään ja vaatinut jo yli 190 000 ihmisen hengen.

Entinen ISIS (Irakin ja Syyrian islamilainen valtio) nykyiseltä nimeltään islamilainen valtio (IS) on Al-Qaidan Irakin siipenä (Irakin sodan 2003 jälkeen) liikkeelle lähtenyt terrorijärjestö, joka alkoi kasvamaan sen alettua taistelemaan kapinallisten puolella Syyrian presidentti Bashar al-Assadin joukkoja vastaan vuonna 2011 alkaneessa Syyrian sisällissodassa. Pian se vahvistui ja aloitti oman kampanjansa islamilaisen kalifaatin, sharia-lakiin perustuvan yhteiskunnan, perustamiseksi nykyisten Syyrian ja Irakin alueelle. Se hyökkäsi niin Syyrian armeijan, ns. maltillisten kapinallisten eli vapaan Syyrian armeijan ja islamistikapinallisten (islamilainen rintama ja Al-Nusran rintama) kimppuun Syyriassa sekä valtasi Fallujahin ja Ramallahin kaupungit Irakissa talvella 2013–14. Kesäkuussa 2014 ISIS aloitti laajan hyökkäyksen Irakissa ja valtasi useita kaupunkeja sekä laajoja alueita Irakin armeijan perääntyessä.

Islamilainen valtio on hyvin aseistautunut (Syyrian sisällissota sekä Irakin armeijalta varastetut aseet), rikas (esim. sen haltuun jääneen alueen pankit, epäsuorasti esim. Saudi-Arabian tuki Syyrian kapinallisille, jota joutunut vääriin käsiin) sekä se vetoaa erityisesti Irakin sunnivähemmistöön (kokenut sortoa shiiajohtoiselta väistyvän pääministeri Nuri al-Malikin hallinnon suunnalta) kuin myös kansainvälisesti (jopa tuhannet muslimit ovat matkanneet myös mm. Euroopasta taistelemaan Syyrian sisällissotaan sekä viimeaikoina islamilaisen valtion riveihin niin Syyriaan kuin Irakiin). Islamilainen valtio on asettanut hallinnoimilleen alueille tiukan sharia-lakiin perustuvan oikeusjärjestelmän sekä syyllistyneet julmuuksiin, teloituksiin ja jopa joukkomurhiin tämän vuoden aikana. Esimerkiksi kurditaustaisten jesideiden ja muiden etnisten vähemmistöjen, myös Irakin kristittyjen, kohtelu on muistuttanut kansanmurhaa.

Islamilaisen valtion eteneminen on yllättänyt länsimaat. Se muodostaa tällä hetkellä suuremman uhan kuin esim. Al-Qaida. Pelkään pahoin että muutaman vuosikymmenen kuluttua sanalla islamilainen valtio on paljon pahempi kaiku kuin sanalla Al-Qaida nykypäivänä. Syynä eivät ainoastaan hirmuteot joihin islamilainen valtio on syyllistynyt vaan mihin se tulee syyllistymään.

Islamilainen valtio tulee pysäyttää ja (tätä täytyy painottaa) tuhota. Sen edustama ja harjoittama keskiaikainen barbaarisuus ja silkka viha täytyy kohdata. Uskon näin tapahtuvankin koska se on, ei vain länsimaiden, vaan erityisesti alueellisten toimijoiden (esim. Saudi-Arabia, Iran, Israel ja Turkki) pitkän aikavälien, intressi. Kuinka pahaksi tilanne etenee, ennen kuin näin käy – siitä en tiedä. Erityisesti länsimaiden tavoitteena on itse sotilaalliseen konfliktiin ajautumisen välttäminen (maajoukot takaisin Irakiin) ja siksi ensisijaisesti pyritään tukemaan esim. kurdien taistelua islamilaista valtiota vastaan. En osaa sanoa ajautuuko Yhdysvallat liittolaisineen uuteen maasotaan Lähi-idässä tämän tai jonkun muun syyn takia, mutta kuinka ei-toivottavaa ja vaarallista se olisikaan, saattaa päivä koittaa, jolloin muuta vaihtoehtoa ei ole.    

Joka tapauksessa islamilaisen valtion nousu on asettanut Lähi-idän suureen vaaraan ja myös laittanut länsimaat erityisesti Yhdysvallat hankalaan tilanteeseen. Uusi kriisi on entisestään monimutkaistanut Syyrian sisällissotaa sekä liittolais- ja vihollissuhteita Lähi-idässä. Irakin kurdeja ilmaiskuilla tukiessa Yhdysvallat taistelee esimerkiksi kurdien peshmerga-joukkojen liittolaisten PKK (Kurdistanin työväenpuolue) sissien rinnalla, jonka USA ja luonnollisesti Turkki on määritellyt terroristijärjestöksi.

Yhdysvallat välttää asettumasta laajemmin Irakin shiia ja sunni erottelulle perustuvan sisäisen konfliktin osapuoleksi ja toivoo että uusi pääministeri Haidar al-Abadi saa muodostettua laajan hallituksen ja saavan sunnien luottamuksen. Samalla Yhdysvallat ja Iran ovat käyneet alustavia neuvotteluja Iranin roolista islamilaisen valtion torjumisessa. Iran tukee Irakin shiiajoukkoja vähän samaan tapaa kuin Libanonin Hizbollahia, joka taas on Israelin perivihollinen. 

Ja kirsikkana kakun päällä; islamilaisen valtio kukistaminen vaatii sen tuhoamista myös Syyriassa ja vaikka toistaiseksi se halutaan vielä kieltää; on hyvin todennäköistä että Bashar al-Assad on otettava mukaan yhteiseen rintamaan islamistiterroristeja vastaan. Joka tapauksessa Syyrian sisällissota ei enää pitkään aikaan ole ollut kapinallisille edullisessa sotilaallisessa tilanteessa, joten ajatukseen al-Assadista välttämättömänä pahana suuremman pahan uhatessa on totuttauduttava.

Lähi-idän poliittissotilaallinen tilanne on tällä hetkellä (on toki ollut usein ennekin, mutta ehkei näin paljon – esim. kylmän sodan aikana vastakkainasettelu oli sielläkin selkeämpää) erittäin sekava ja moniulotteinen. En kuvittelekaan pystyväni esittelemään sen eri puolia näin lyhyesti mutta pintaa ja jotain uutta tuli raapaistua.

Tutustuaksesi tarkemmin islamilaiseen valtioon katso tämä Medyan Dairiehin tekemä video hänen ollessaan kolme viikkoa islamilaisen valtion taistelijoiden mukana Syyriassa ja Irakissa.

Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 23.8.2014

Janne Riitakorpi

Itsenäinen Kurdistan

Kurdit ovat kansa ilman omaa valtiota. Heitä asuu pääasiassa Turkin itäosissa (14 miljoonaa), Iranin luoteisosissa (8 miljoonaa), Irakin pohjoisosissa (6 miljoonaa) ja Syyrian koillisosissa (3 miljoonaa). Suuret kurdivähemmistöt löytyvät myös mm. Saksasta, Azerbaidzhanista, Israelista, Ranskasta sekä Venäjältä. Kurdit ovat iranilaistaustainen kansa, joka puhuu omia Indo-Eurooppalaisten kielten Iranin haaraan kuuluvia kurdien kieliä (mm. kurmanji, zazaki, sorani ja gorani).

Kurdistan tarkoittaa pääasiassa neljästä varsinaisesta kurdialueesta Turkissa, Iranissa, Irakissa ja Syyriassa suunniteltua yhtä täysin itsenäistä valtiota. Vaikka arabikevään sekä sunni/shiia vastakkainasettelun seuraukset Lähi-idässä, lähinnä Syyriassa ja Irakissa, uhkaavat hajottaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten toimesta (Sykes-Picot sopimus) piirretyt rajat valtioiden välillä, on koko Kurdistanin itsenäistyminen hyvin epätodennäköistä.

Sen sijaan Syyrian kurdit ovat jo luoneet sisällissodan repimän maan koilliskulmaan de-facto itsenäisen alueen ja Irakin autonominen Kurdistan aikoo järjestää kansanäänestyksen itsenäistymisestään todennäköisesti vielä tämän vuoden aikana, samalla kun myös Irak on luhistumassa käsiin. Tässä tekstissä keskityn esittelemään Irakin Kurdistanin itsenäistymispyrkimyksen, sillä se on demokraattisin ja todennäköisin toteutumaan. Kurdien vaiheita Syyriassa, Turkissa sekä Iranissa sivutaan myös tekstin eri kohdissa.

Irakin Kurdistan liittyy todennäköisesti Skotlannin (18. syyskuuta 2014) ja Katalonian (9. marraskuuta 2014) itsenäistymiskansanäänestysten jatkoksi, jos ei tämän vuoden loppuun mennessä, niin heti vuoden 2015 alkupuolella. Käytännössä ei ole epäilystäkään siitä äänestäisivätkö Irakin kurdit itsenäistymisen puolesta vai ei, epävarmuustekijät liittyvät tämän hetkiseen tilanteeseen Irakissa sekä siihen mitä tapahtuu äänestyksen jälkeen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ottomaanien sulttaanikunnalle kuuluneesta Irakista tuli Kansainliiiton mandaattialue Ison-Britannian alaisuuteen. Se asetti Ranskalle mandaattialueena annetusta Syyriasta karkotetun hasemiitti Faisal I Irakin mandaattialueen kuninkaaksi. Irakista tuli vuonna 1932 itsenäinen kuningaskunta. Vuonna 1918 kurdien johtaja sheikki Mahmud Barzanji pyysi brittejä Sulaymaniyahin kaupungissa järjestetyssä kokouksessa myöntämään itsehallinnon Irakin pohjoisosien kurdeille. Saatuaan briteiltä vain vähän ymmärrystä Barzanji perusti yksipuolisesti kurdien oman hallinnon ja johti useita aseellisia kapinoita brittejä vastaan 1920- ja 30-luvuilla. Yhdessä välissä hän julistautui myös Kurdistanin kuninkaaksi. Vuonna 1932 Barzanji vangittiin ja karkotettiin Etelä-Irakiin. Kurdien itsemääräämisoikeuden ajajaksi nousi Barzani-klaani (jota ei pidä sekoittaa Mahmud Barzanjiin ja hänen sukuunsa), joka on ollut kurdien johdossa käytännössä 1930-luvulta nykypäivään asti.

Ahmed Barzani johti Irakin kuningaskunnan itsenäistyessä 1930-luvun alussa uuden kansannousun irakilaisia vastaan, joka kuitenkin torjuttiin pian. Se loi kuitenkin pohjan hänen veljensä, Mustafa Barzanin, joka on nykyisen Irakin Kurdistanin presidentin Massoud Barzanin isä, johtamalle kansannousulle toisen maailmansodan luotua tyhjiön brittisotilaista Irakiin. Sodan päätyttyä Irakin armeija brittien tuella onnistui nujertamaan ties kuinka monennen kurdien kansannousun ja Mustafa Barzani lähti maanpakoon Iranin luoteiskulmaan Neuvostoliiton tuella perustettuun lyhytaikaiseen kurdien itsenäiseen Mahabadin tasavaltaan. Osana länsimaiden kanssa tehtyä sopimusta Neuvostoliitto luopui Mahabadista ja Iranin Azerbaidzhanista ja Iran valloitti Mahabadin joulukuussa 1946. Osa sinne paenneista Irakin kurdeista palasi Irakiin, mutta mm. Mustafa Barzani pakeni Neuvostoliittoon. Barzanin ja hänelle uskollisten muutaman sadan sotilaan suuruinen osasto onnistui marssimaan välillä taistellen ohi Iranin armeijasta ja viidessä viikossa Neuvostoliittoon. Tätä tarinaa kerrottiin laajasti Irakin kurdialueilla odottaen Barzanin paluuta.

Prikaatikenraali Abd al-Karim Qasimin johtama vallankaappaus vuonna 1958 lakkautti Irakin monarkian. Kuningas Faisal II, hänen kruununprinssinsä Abd al-Ilah ja silloinen pääministeri Nuri al-Said tapettiin ja Irakista tehtiin sotilasjohtoinen tasavalta. Arabisosialistinen Baath-puolue nousi ensi kertaa valtaan vuoden 1963 helmikuun sotilasvallankaappauksessa mutta Irakin varsinainen armeija otti vallan käsiinsä uudessa vallankaappauksessa marraskuussa 1963. Vasta Baath-puolueen silloisen johtajan kenraali Ahmed Hassan al-Bakrin tekemä vuoden 1968 vallankaappaus vakiinnutti Baath-puolueen vallan. Saddam Hussein oli tuolloin liikkeen kakkosmies heti kenraali al-Bakrin jälkeen.

Irakin monarkian vuonna 1958 lakkauttanut Qasim kutsui Mustafa Barzanin takaisin maanpaosta Neuvostoliitosta Irakiin ja lupasi kurdeille laajan itsehallinnon. Hänen tarkoituksenaan oli vahvistaa omaa valtaansa ja estää kurdien kansannousu yrittäessään vakiinnuttaa valtaansa muualla Irakissa. Barzanin perustama Kurdistanin demokraattinen puolue laillistettiin mutta aikalailla siihen jäivät Qasimin toimet kurdien aseman parantamiseksi. 1960-luvun alkupuolella kävi selväksi että autonomiaa ei olisi kurdille luvassa Bagdadista. 

Vuoden 1961 edetessä Barzani oli vakiinnuttanut valtansa ja voittanut Irakin hallintoa kannattavan vähemmistön kurdeista. Barzani vaati Qasimia taipumaan vaatimuksiinsa sodan uhalla. Syyskuussa 1961 kurdien joukot hyökkäsivät Irakin armeijan saattuetta vastaan ja vastaiskuna Qasim käski ilmavoimien pommittaa kurdien kyliä. Noin kymmenen vuotta kestänyt ja noin 100 000 kuolonuhria vaatinut ns. Barzanin kansannousu tai ensimmäisen Irakin ja kurdien sota oli alkanut. 1960-luvun Irakin vallankumousten ja Baath-puolueen valtaan nousun myötä myös rauhansopimus kurdien ja Irakin välille allekirjoitettiin vuonna 1970. Yksi rauhan ehdoista oli itsehallinnon myöntämien kurdeille.

Vihanpito kurdien ja silloisen Irakin presidentin Ahmed Hassan al-Bakrin välille jäi kuitenkin kytemään. Tuohon aikaan, vielä ennen vuoden 1979 Iranin islamilaista vallankumousta, shaahin johtama monarkistinen Iran oli lännen liittolainen. Vaikka Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli auttanut Baath-puoluetta valtaan vuonna 1963, oli arabisosialistinen Irak presidentti al-Bakrin ja varapresidentti Saddam Husseinin johdolla etääntynyt lännestä. Vuonna 1972 Hussein oli käynyt Moskovassa ja seuraavana vuonna allekirjoittanut yhteistyösopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Yhdysvallat ja shaahin Iran alkoivat vuonna 1973 salaa tukea Irakin kurdikapinallisia, jotka olivat ajan oloon tulleet tyytymättömiksi varsin rajalliseen itsehallintoon, jonka Baath-puolue oli heille antanut. Vuonna 1974 Irakin armeija hyökkäsi Kurdistaniin ja työnsi kurdien taistelujoukot (Peshmerga) aina melkein Iranin rajalle saakka. Tässä Irakin ja kurdien toisessa sodassa kuoli reilut 20 000 henkeä. Vuoden 1975 ns. Algiersin sopimuksessa Iran ja Irak sopivat kiistansa mm. rajoistaan ja Iran lupautui vetämään tukensa kurdeilta pois. Barzani ja hänen lähipiirinsä pakenivat Iranin puolelle ja suurin osa kurditaistelijoista antautui. Kurdien itsehallinto otettiin käytännössä pois ja Irakin armeija miehitti Kurdistanin. Mustafa Barzani kuoli maanpaossa Teheranissa 75-vuoden iässä vuonna 1979.

Vuonna 1979 ajatollah Ruhollah Khomeinin johtama vallankumous muutti Iranin monarkiasta islamilaiseksi teokratiaksi ja samana vuonna varapresidentti Saddam Hussein (joka oli käytännössä johtanut Irakia jo useamman vuoden ajan) syrjäytti lopullisesti presidentti al-Bakrin. Pitkään jatkuneet rajakiistat Irakin ja Iranin välillä sekä pelko Irakin shiia-enemmistön vallankumouksesta Iranin esimerkkiä seuraten ajoivat Husseinin ja Khomeinin vastakkain. Miltei miljoona kuolonuhria vaatinut ja kahdeksan vuotta kestänyt Irakin ja Iranin sota alkoi vuonna 1980.

Kurdit aloittivat myös oman kapinansa Irakia vastaan sodan sytyttyä ja se huipentui vuonna 1983. Kurdit liittoutuivat Mustafa Barzanin pojan Massoud Barzanin ja Jalal Talabanin johdolla Iranin kanssa taistellakseen Saddam Husseinin Irakia vastaan. Barzani edusti perinteistä kurdien vastarintaliikettä Kurdistanin demokraattista puoluetta (KDP) ja Talabani vuonna 1975 perustettua Kurdistanin isänmaallista unionia (PUK). Yhteisen vihollisen edessä kurdit olivat yhtenäisiä mutta erimielisyydet tulisivat myöhemmin vielä purkautumaan väkivaltaisesti myös heidän kesken.

Taisteluissa niin iranilaisia kuin kurdeja vastaan Saddam Hussein käytti kemiallisia aseita. Kurdien ja muiden pienempien Irakin vähemmistöjen kansanmurha, niin kemiallisin kuin tavallisin asein, toteutettiin sodan loppuvaiheissa vuosina 1986–89 kiihtyen loppua kohti. Mahdollisesti jopa yli 150 000 kurdia, pääasiassa siviilejä, tapettiin.

Persianlahden sota syttyi vuoden 1990 elokuussa kun Irak hyökkäsi öljyn takia pieneen etelänaapuriinsa Kuwaitiin. Yhdysvaltain, Saudi-Arabian, Ison-Britannian ja Ranskan johtama liittouma vapautti Kuwaitin vuoden 1991 alussa mutta ei edennyt syvälle Irakiin tuhoamaan sinne vetäytyneitä panssaroituja divisioonia ja miehittämään maata. Samoin kuin Irakin ja Iranin sodan aikana, kurdit nousivat aseelliseen kapinaan myös Persianlahden sodan aikana, läheisessä muistossa kansanmurha ja Saddamin kauheudet. Irakin vastainen länsimaiden liittouma perusti Irakin pohjoisille kurdialueille lentokieltoalueen palauttaen näin kurdien de-facto itsehallinnon.

Huolimatta hetkellisestä vapautumisesta käytännössä Irakin armeijan valloituksen alta, kurdien olot kävivät tukalaksi. Heihin kohdistui niin epäsuoraan Yhdistyneiden kansankuntien Irakille antamat talouspakotteet kuin suoraan Husseinin heitä vastaan käytetyt pakotteet. Jos kansa ei ollut vielä viimeisten vuosikymmenten aikana nähnyt tarpeeksi vaikeuksia, talouspakotteiden ja Saddamin saarron myötä kurdien kahden suurimman poliittisen liikkeen välit huononivat rajusti keskinäisten erimielisyyksien takia. Jalal Talabanin johtama PUK oli noussut vakavaksi haastajaksi Massoud Barzanin KDP:lle. Vuoden 1992 Kurdistanin alueparlamentin vaaleissa puolueet olivat saaneet käytännössä saman verran paikkoja ja Barzanin johto kyseenalaistettiin.

Irakin Kurdistan ajautui sisällissotaan, jossa kuoli reilut 5 000 henkeä, vuosiksi 1994–1997. PUK ja KDP solmivat Yhdysvaltain välittämän rauhan syyskuussa 1998 ja Irakin de facto itsehallintoalue Kurdistan jaettiin kahtia: Barzanin hallitsemaan pohjoiseen pääkaupunkina Irbil ja Talabanin hallitsemaan etelään pääkaupunkina Sulaymaniyah. Kurdit yhdistyivät viimeistään Irakin sodan aikana 2003, jolloin he nousivat viimeisen kerran Husseinia vastaan, ja lopullisena symbolisena sovintona oli Massoud Barzanin valinta Irakin autonomisen ja nyt yhtenäisen Kurdistanin presidentiksi ja Jalal Talabanin valinta lähinnä seremoniaaliseen koko Irakin presidentin tehtävään vuonna 2005. Molemmat olivat toimineet sitä ennen myös Irakin väliaikaishallituksessa sekä sen johdossa Saddam Husseinin kaaduttua. Nykyään Irakissa on tapana valita parlamentin puhemieheksi sunni, pääministeriksi shiia ja presidentiksi kurdi – josta lähinnä pääministerin (joka on tämän päivän Irakin vaikutusvaltaisin virka) tehtävän kuuluminen automaattisesti enemmistölle on yksi syy sunnien vihanpidolle Bagdadin nykyhallintoa vastaan.

Sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtama ja kurdien peshmerga-taistelijoiden tukema liittouma syöksi Saddam Husseinin vallasta vuonna 2003, syynä mm. Saddamin epäilty joukkotuhoase-ohjelma, josta ei lopulta löydetty todisteita, Kurdistanin itsehallinto tunnustettiin Bagdadin väliaikaishallinnon toimesta. Kurdistan kehittyi taloudellisesti, vihdoin ilman Bagdadista asetettuja pakotteita tai armeijan miehitystä, ja peshmergat pitivät Irbilin ja muiden kurdikaupunkien kadut turvallisina muun Irakin kärsiessä jatkuvista (ja 2006–07 kärjistyneistä) terroristi-iskuista ja sunni/shiia jakoa tunnustavista heimotaisteluista. Sunnien puolisotilaallisia joukkoja olivat al-Qaidaan liittyvä Irakin islamilainen valtio (myöhemmin ISIL, nyt IS), vanhat Baath-puolueelle uskolliset tahot sekä erilaiset ryhmät esim. Ansar al-Sunna. Shiiajoukkojen ytimen muodostivat uskonnollisen johtajan Muqtada al-Sadrin ns. Mahdi armeija. Tässä sekasorrossa Irakin heikko oma armeija ja turvallisuuskoneisto sekä miehittävät lähinnä USA:n ja Ison-Britannian joukot yrittivät pitää järjestystä yllä. Parhaiten järjestys pysyi peshmerga-joukkojen turvaamilla alueilla pohjoisessa Irakin Kurdistanissa.

Yhdysvaltain joukkojen vetäydyttyä Irakista vuoden 2011 loppuun mennessä, Kurdistanin ja pääministeri Nuri al-Malikin johtaman Irakin välit heikkenivät. Sitä ennen epävakautta oli jo lisännyt Turkin tekemät iskut Kurdistanin pohjoisosissa sijainneisiin väitettyihin Turkin kurdikapinallisten tukikohtiin sekä kasvanut al-Qaidaan liittyvä terrorismi Irakissa. Jo vuonna 2005 Kurdistanin aluehallinto oli järjestänyt parlamenttivaalien yhteydessä epävirallisen ja ei-sitovan kansanäänestyksen itsenäistymisestä, jossa peräti 99 % äänestäneistä oli kannattanut itsenäistymistä. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään käytännön toimiin. Vuonna 2012 Irakin keskushallinto käski Kurdistania luovuttamaan peshmerga-joukot sen komentoon. Kurdistanin presidentti Massoud Barzani, joka toimii myös peshmerga-joukkojen ylipäällikkönä, ei suostunut tähän. Massoud Barzanin veljenpoika Nechervan Barzani toimii muuten Irakin Kurdistanin pääministerinä, joten Barzanin suvun ote Kurdistanin politiikasta ei ole lähiaikoina katoamassa mihinkään.

Turkin itäosissa on 1980-luvulta lähtien ollut käynnissä Turkin ja kurdiseparatistien (Kurdistanin työväenpuolue PKK) konflikti, jossa on kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Turkin kurdit asuvat pääasiassa maan itäosissa ja heillä on halua omaan valtioonsa tai vähintäänkin itsehallintoon. PKK on ajanut Turkin Kurdistanin itsenäistymistä väkivaltaisesti ja mm. Yhdysvallat, EU ja NATO ovat määritelleet sen terroristijärjestöksi. Niin sanottu Turkin kurdien ensimmäinen kansannousu kesti vuodesta 1984 vuoteen 1999 jolloin PKK julisti tulitauon. Pysyvää rauhaa ei saatu aikaan Turkin kieltäydyttyä antamasta kurdeille itsehallintoa. Konflikti puhkesi uudelleen vuonna 2004 ja kiihtyi 2010-luvun alussa. Vuonna 2013 Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan ja vangittu kurdijohtaja Abdullah Öcalan aloittivat laajemmat neuvottelut ja maaliskuussa 2013 tulitauko sekä rauhanneuvottelut julistettiin alkaneeksi. Ratkaisu prosessiksi kutsuttu neuvottelu on hyvässä mallissa ja tulevina vuosina on odotettavissa sovintoa turkkilaisten ja Turkin kurdien välillä. Toisaalta viime vuosien ja erityisesti tämän vuoden tapahtumat liittyen Syyriaan ja Irakiin ovat aiheuttaneet huolta Turkissa liittyen siihen ovatko kurdiseparatistit todella hylänneet aseensa.

Tämän hetken suurin tragedia maailmassa, jo yli 170 000 kuolonuhria vaatinut, Syyrian sisällissota alkoi maaliskuussa 2011. Syyrian sisällissodan kapinalliset, jotka vastustavat presidentti Bashar al-Assadin hallintoa, ovat laaja ja hajanainen joukko. Sen alkuperäisen ytimen muodostavat, länsimaidenkin tukema, Vapaa Syyrian armeija ja sen liittolaiset, mutta tällä hetkellä valtaosan kapinallisista muodostavat islamistiset joukot, jotka nekään eivät ole keskenään yhtenäisiä. Niin sanotun maltillisen opposition lisäksi kapinallisiin kuuluvat mm. seitsemän islamistisen ryhmän liittouma Islamistinen rintama, varsinainen al-Qaida Syyriassa eli Al-Nusran rintama sekä kaikkia edellä mainittuja vastaan, oman Irakin kampanjansa ja Bashar al-Assadin vastustamisen ohessa, taisteleva, al-Qaidasta eronnut entinen Irakin ja Levantin islamilainen valtio, nykyinen pelkkä Islamilainen valtio (IS).

Syyrian sisällissodan taistelujen tiimellyksessä maan koilliskulmassa asuva laaja kurdiväestö on perustanut omat taistelujoukkonsa (Kansansuojelu joukot YPG, Jabhat al-Akrad prikaati sekä kurdien turvallisuuspoliisi Asayish) ja melko tehokkaasti ottanut oman alueensa hallintaansa luoden de-facto itsenäisen Syyrian Kurdistanin, joka pyrkii ainoastaan suojelemaan väestöään eikä aktiivisesti hyökkäämään Bashar al-Assadin joukkoja ja islamisteja vastaan.

Irakin turvallisuustilanteen heikennyttyä USA:n vetäytymisen myötä Syyrian sisällissodassa taistelukokemusta ja aseita saanut Irakin ja Levantin islamilainen valtio (ISIL) ja ISIL valloitti joulukuussa 2013 Fallujahin ja Ramallahin kaupungit Irakin Anbarin provinssissa Irakin armeijan katsoessa hölmistyneenä sivussa. ISIL (ja esim. al-Qaida) ovat sunnilaisia terroristijärjestöjä (siinä missä esim. Hizbollah edustaa shiia terrorismia) ja Irakin sunniheimot ja puolisotilaaliset joukot olivat jo kauemmin vastustaneet shiiajohtoista Irakin nykyhallintoa al-Malikin johdolla. Sunnit syöstiin pois vallasta Saddam Husseinin kaaduttua ja sittemmin Irakin hallinto on epäonnistunut yhdistämään uskon jakamaa kansaansa harjoittamalla lohkolaista politikkaa, vangitsemalla sunnijohtajia ja heikentämällä sunnialueiden yhteiskunnallisia oloja. Tämä selittää miksi ISIL sai vaatimansa tuen sunniheimoilta- ja kapinallisilta vaikka harva irakilainen todellisuudessa hyväksyisi ISIL:in ajamat ajatukset islamilaisesta kalifaatista ja tiukasta islamilaisen sharia-lain tulkinnasta.

Myöhemmin kesäkuussa 2014 ISIL valloitti mm. Mosulin, Tikritin ja Kirkukin kaupungit Pohjois-Irakissa ja hyökkäsi kohti Bagdadia valloittaen kaupunkeja ja öljykenttiä tieltään Irakin armeijan paetessa. Kesän kuluessa armeija pysäytti ISIL:in, joka muutti nimensä pelkäksi IS:ksi sen johtajan Abu Bakr al-Baghdadin julistettua rajat ylittävän islamilaisen valtion, kalifaatin, perustetuksi. Irakin pohjoisosissa kurdien peshmerga-joukot torjuivat islamistien etenemisen ja jopa valloittivat Kirkukista ja sen ympäriltä alueita islamisteilta Irakin armeijan peräännyttyä. Pääministeri Maliki syytti kurdeja Irakin vaikeuksien hyväksi käyttämisestä oman alueensa laajentamiseksi. Presidentti Massoud Barzani kertoi kurdien vain suojelevan omaa väestöään sekä täyttävän Irakin armeijan vetäytymisen johdosta syntynyttä tyhjiötä pohjoisessa estäen islamisteja etenemästä.

Elokuun alussa pääministeri Maliki käski ilmavoimiensa tukea kurdien taistelua islamisteja vastaan. Taistelun Islamilaista valtiota vastaan luulisi pitkässä juoksussa yhdistävän kurdeja ja nykyhallintoa tukevia irakilaisia yhteisen vihollisen takia. Totuus on kuitenkin se että silloin kun (toivottavasti pian) nykyinen Irakin kriisi, islamistisen IS:n uhka, on torjuttu saattaa maa olla perustavasti jakaantunut sunni/shiia akselilla – puhumattakaan Syyrian sisällissodan seurauksista, ja Irakin Kurdistan on lähtenyt omille teilleen.

Historian koettelemusten ja vankan kannatuksen myötä, osaltaan nykyiseen kriisiin reagoiden, Irakin Kurdistanin presidentti Massoud Barzani ilmoitti heinäkuun alussa 2014 että hänen hallituksensa järjestää kansanäänestyksen itsenäistymisestä pian, mahdollisuuksien mukaan jo tulevien kuukausien aikana. Ajatus ei saanut laajaa kansainvälistä tukea, paitsi muutamalta, yllättävältäkin, taholta.

Huolimatta viimeisestä Irakin ilmavoimien avusta kurdeille, on epätodennäköistä että varsinkaan pidemmällä tähtäimellä Irakin nykyhallinto pystyisi suostuttelemaan tai pakottamaan kurdit pois itsenäistymisen tieltä. Pääministeri Nuri al-Malikin päivät vallassa ovat vähissä sillä uusi parlamentti on jo onnistunut alkuvaikeuksien jälkeen valitsemaan maalle uuden parlamentin puhemiehen ja presidentin. Kurdi Fuad Masum PUK:sta valittiin Irakin presidentiksi Jalal Talabanin tilalle. Vaatimukset Malikin erolle ovat kasvaneet ja on todennäköistä että parlamentti valitsee uudeksi pääministeriksi jonkun muun (esim. Ahmad Chalabin), vaikka valinta tukee olemaan vaikea. Malikin puolue on parlamentin suurin ja osa sunneista on boikotoinut istuntoja. Se kuka valitaankaan Malikin tilalle tai jos Maliki jatkaa, ei todennäköisesti vaikuta kurdien itsenäistymishankkeeseen.

Nyt Irakin kurdeilla on mahdollisuus itsenäistyä. Yhdysvaltain miehityksen alla asialle olisi vaadittu Amerikan hyväksyntä, mitä historian liittolaisuuksista huolimatta ei ole tulossa. Vielä vuosi sitten Irak olisi saattanut vastata asevoimin Kurdistanin yksipuoliseen itsenäistymiseen. Nyt islamistien nousu, vaikka he uhkaavat myös kurdeja, on kieltämättä auttava tekijä.

Joka tapauksessa Irakin Kurdistan pystyy elämään itsenäisenä. Sillä on laajat (maailman 6. suurimmat) öljyvarannot sekä lisäksi se on ottanut Kirkukin alueen öljykentät suojeluunsa islamistien ajettua Irakin armeijan sieltä pois. Kurdistanin oma armeija, peshmerga-joukot, ovat taitavia taistelijoita ja heillä on erityisesti Irakin sodan 2003 aikana Irakin armeijalta takavarikoituja panssarivaunuja, muita ajoneuvoja sekä tykistöä riittävästi. Omat ilmavoimat lukuun ottamatta muutamia helikoptereita kurdeilta puuttuvat.

Kurdistanin aluehallinto on tehokas ja demokraattisesti valittu. Toisaalta maassa sananvapaus on heikkoa ja mediaa sensuroidaan. Tuomioita vallanpitäjien arvostelusta on jaettu. Johtavan puolueen, Kurdistanin demokraattisen puolueen, johto on jo pitkään keskittynyt Barzanin suvun ympärille. Lisäksi alueella on raportoitu vähemmistöjen (mm. assyrialaiset, turkkilaiset, arabit ja armenialaiset) syrjintää kurdien toimesta. Jonkin verran, ehkä kostona aikaisemmista useista yrityksistä vuosikymmenten aikana arabisoida Kurdistan, on havaittu myös yrityksiä kurdisoida (muuttaa kurdilaiseksi) mm. assyrialaisten alue Ninevehin tasangolla ja Kirkukin läheisyydessä rahallisesti tukemalla kurdeja muuttamaan kyseisille alueille.

Kuitenkin tällä hetkellä, kuten pitkään ainakin Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen, Kurdistanin suurkaupungit: Irbil, Sulaymaniyah, Dohuk, Ranya, Zakho ja Shaqlawa ovat olleet rauhallisinta seutua koko Irakissa. Kävi miten kävi Kurdistanin itsenäistymisen suhteen, tämän soisi jatkuvan.

Tämän hetken vaikeat kriisit Syyriassa ja Irakissa, ovat omiaan lisäämään sen todennäköisyyttä että Irakin Kurdistan todella itsenäistyy lähivuosien aikana. Kansanäänestys asiasta tullaan näkemään todennäköisesti jo tämän vuoden aikana. Jos Irakin Kurdistan itsenäistyy, on mahdollista että Syyrian sisällissodan jatkumisen ja ratkaisemattomuuden takia myös Syyrian Kurdistan, maan koilliskulma, liittyy itsenäiseen Kurdistaniin tulevaisuudessa. Turkki ei tästä pitäisi vaikka sen oma rauhanprosessi kurdien kanssa onkin vaihteeksi hyvässä vaiheessa. On vaikea tässä vaiheessa arvioida kuinka laajan kansainvälisen tunnustuksen itsenäinen Irakin Kurdistan saisi. Se riippuu silloisesta Irakin sisäisestä tilanteesta, Syyrian sisällissodan kehittymisestä sekä erityisesti Islamilaisen valtion aiheuttaman uhkan torjumisesta.

Kurdit ovat edelleen kansa ilman omaa valtiotaan – ei toki ainoana maailmassa, mutta ei vaadi suurta ponnistelua uskoa ennustetta, jonka mukaan arabikevään ja sen lieveilmiöiden aiheuttamien kriisien sekä islamistien uuden nousun ja sunni/shiia vastakkainasettelun yksi lopputulemista, katsottaessa tämän alueen historiaa muutaman vuosikymmenen kuluttua, on Lähi-idän vanhojen rajojen murtuminen ja esimerkiksi itsenäisen Kurdistanin valtion syntyminen.

Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 5.8.2014

Janne Riitakorpi