Itsenäinen Kurdistan

Kurdit ovat kansa ilman omaa valtiota. Heitä asuu pääasiassa Turkin itäosissa (14 miljoonaa), Iranin luoteisosissa (8 miljoonaa), Irakin pohjoisosissa (6 miljoonaa) ja Syyrian koillisosissa (3 miljoonaa). Suuret kurdivähemmistöt löytyvät myös mm. Saksasta, Azerbaidzhanista, Israelista, Ranskasta sekä Venäjältä. Kurdit ovat iranilaistaustainen kansa, joka puhuu omia Indo-Eurooppalaisten kielten Iranin haaraan kuuluvia kurdien kieliä (mm. kurmanji, zazaki, sorani ja gorani).

Kurdistan tarkoittaa pääasiassa neljästä varsinaisesta kurdialueesta Turkissa, Iranissa, Irakissa ja Syyriassa suunniteltua yhtä täysin itsenäistä valtiota. Vaikka arabikevään sekä sunni/shiia vastakkainasettelun seuraukset Lähi-idässä, lähinnä Syyriassa ja Irakissa, uhkaavat hajottaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten toimesta (Sykes-Picot sopimus) piirretyt rajat valtioiden välillä, on koko Kurdistanin itsenäistyminen hyvin epätodennäköistä.

Sen sijaan Syyrian kurdit ovat jo luoneet sisällissodan repimän maan koilliskulmaan de-facto itsenäisen alueen ja Irakin autonominen Kurdistan aikoo järjestää kansanäänestyksen itsenäistymisestään todennäköisesti vielä tämän vuoden aikana, samalla kun myös Irak on luhistumassa käsiin. Tässä tekstissä keskityn esittelemään Irakin Kurdistanin itsenäistymispyrkimyksen, sillä se on demokraattisin ja todennäköisin toteutumaan. Kurdien vaiheita Syyriassa, Turkissa sekä Iranissa sivutaan myös tekstin eri kohdissa.

Irakin Kurdistan liittyy todennäköisesti Skotlannin (18. syyskuuta 2014) ja Katalonian (9. marraskuuta 2014) itsenäistymiskansanäänestysten jatkoksi, jos ei tämän vuoden loppuun mennessä, niin heti vuoden 2015 alkupuolella. Käytännössä ei ole epäilystäkään siitä äänestäisivätkö Irakin kurdit itsenäistymisen puolesta vai ei, epävarmuustekijät liittyvät tämän hetkiseen tilanteeseen Irakissa sekä siihen mitä tapahtuu äänestyksen jälkeen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ottomaanien sulttaanikunnalle kuuluneesta Irakista tuli Kansainliiiton mandaattialue Ison-Britannian alaisuuteen. Se asetti Ranskalle mandaattialueena annetusta Syyriasta karkotetun hasemiitti Faisal I Irakin mandaattialueen kuninkaaksi. Irakista tuli vuonna 1932 itsenäinen kuningaskunta. Vuonna 1918 kurdien johtaja sheikki Mahmud Barzanji pyysi brittejä Sulaymaniyahin kaupungissa järjestetyssä kokouksessa myöntämään itsehallinnon Irakin pohjoisosien kurdeille. Saatuaan briteiltä vain vähän ymmärrystä Barzanji perusti yksipuolisesti kurdien oman hallinnon ja johti useita aseellisia kapinoita brittejä vastaan 1920- ja 30-luvuilla. Yhdessä välissä hän julistautui myös Kurdistanin kuninkaaksi. Vuonna 1932 Barzanji vangittiin ja karkotettiin Etelä-Irakiin. Kurdien itsemääräämisoikeuden ajajaksi nousi Barzani-klaani (jota ei pidä sekoittaa Mahmud Barzanjiin ja hänen sukuunsa), joka on ollut kurdien johdossa käytännössä 1930-luvulta nykypäivään asti.

Ahmed Barzani johti Irakin kuningaskunnan itsenäistyessä 1930-luvun alussa uuden kansannousun irakilaisia vastaan, joka kuitenkin torjuttiin pian. Se loi kuitenkin pohjan hänen veljensä, Mustafa Barzanin, joka on nykyisen Irakin Kurdistanin presidentin Massoud Barzanin isä, johtamalle kansannousulle toisen maailmansodan luotua tyhjiön brittisotilaista Irakiin. Sodan päätyttyä Irakin armeija brittien tuella onnistui nujertamaan ties kuinka monennen kurdien kansannousun ja Mustafa Barzani lähti maanpakoon Iranin luoteiskulmaan Neuvostoliiton tuella perustettuun lyhytaikaiseen kurdien itsenäiseen Mahabadin tasavaltaan. Osana länsimaiden kanssa tehtyä sopimusta Neuvostoliitto luopui Mahabadista ja Iranin Azerbaidzhanista ja Iran valloitti Mahabadin joulukuussa 1946. Osa sinne paenneista Irakin kurdeista palasi Irakiin, mutta mm. Mustafa Barzani pakeni Neuvostoliittoon. Barzanin ja hänelle uskollisten muutaman sadan sotilaan suuruinen osasto onnistui marssimaan välillä taistellen ohi Iranin armeijasta ja viidessä viikossa Neuvostoliittoon. Tätä tarinaa kerrottiin laajasti Irakin kurdialueilla odottaen Barzanin paluuta.

Prikaatikenraali Abd al-Karim Qasimin johtama vallankaappaus vuonna 1958 lakkautti Irakin monarkian. Kuningas Faisal II, hänen kruununprinssinsä Abd al-Ilah ja silloinen pääministeri Nuri al-Said tapettiin ja Irakista tehtiin sotilasjohtoinen tasavalta. Arabisosialistinen Baath-puolue nousi ensi kertaa valtaan vuoden 1963 helmikuun sotilasvallankaappauksessa mutta Irakin varsinainen armeija otti vallan käsiinsä uudessa vallankaappauksessa marraskuussa 1963. Vasta Baath-puolueen silloisen johtajan kenraali Ahmed Hassan al-Bakrin tekemä vuoden 1968 vallankaappaus vakiinnutti Baath-puolueen vallan. Saddam Hussein oli tuolloin liikkeen kakkosmies heti kenraali al-Bakrin jälkeen.

Irakin monarkian vuonna 1958 lakkauttanut Qasim kutsui Mustafa Barzanin takaisin maanpaosta Neuvostoliitosta Irakiin ja lupasi kurdeille laajan itsehallinnon. Hänen tarkoituksenaan oli vahvistaa omaa valtaansa ja estää kurdien kansannousu yrittäessään vakiinnuttaa valtaansa muualla Irakissa. Barzanin perustama Kurdistanin demokraattinen puolue laillistettiin mutta aikalailla siihen jäivät Qasimin toimet kurdien aseman parantamiseksi. 1960-luvun alkupuolella kävi selväksi että autonomiaa ei olisi kurdille luvassa Bagdadista. 

Vuoden 1961 edetessä Barzani oli vakiinnuttanut valtansa ja voittanut Irakin hallintoa kannattavan vähemmistön kurdeista. Barzani vaati Qasimia taipumaan vaatimuksiinsa sodan uhalla. Syyskuussa 1961 kurdien joukot hyökkäsivät Irakin armeijan saattuetta vastaan ja vastaiskuna Qasim käski ilmavoimien pommittaa kurdien kyliä. Noin kymmenen vuotta kestänyt ja noin 100 000 kuolonuhria vaatinut ns. Barzanin kansannousu tai ensimmäisen Irakin ja kurdien sota oli alkanut. 1960-luvun Irakin vallankumousten ja Baath-puolueen valtaan nousun myötä myös rauhansopimus kurdien ja Irakin välille allekirjoitettiin vuonna 1970. Yksi rauhan ehdoista oli itsehallinnon myöntämien kurdeille.

Vihanpito kurdien ja silloisen Irakin presidentin Ahmed Hassan al-Bakrin välille jäi kuitenkin kytemään. Tuohon aikaan, vielä ennen vuoden 1979 Iranin islamilaista vallankumousta, shaahin johtama monarkistinen Iran oli lännen liittolainen. Vaikka Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli auttanut Baath-puoluetta valtaan vuonna 1963, oli arabisosialistinen Irak presidentti al-Bakrin ja varapresidentti Saddam Husseinin johdolla etääntynyt lännestä. Vuonna 1972 Hussein oli käynyt Moskovassa ja seuraavana vuonna allekirjoittanut yhteistyösopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Yhdysvallat ja shaahin Iran alkoivat vuonna 1973 salaa tukea Irakin kurdikapinallisia, jotka olivat ajan oloon tulleet tyytymättömiksi varsin rajalliseen itsehallintoon, jonka Baath-puolue oli heille antanut. Vuonna 1974 Irakin armeija hyökkäsi Kurdistaniin ja työnsi kurdien taistelujoukot (Peshmerga) aina melkein Iranin rajalle saakka. Tässä Irakin ja kurdien toisessa sodassa kuoli reilut 20 000 henkeä. Vuoden 1975 ns. Algiersin sopimuksessa Iran ja Irak sopivat kiistansa mm. rajoistaan ja Iran lupautui vetämään tukensa kurdeilta pois. Barzani ja hänen lähipiirinsä pakenivat Iranin puolelle ja suurin osa kurditaistelijoista antautui. Kurdien itsehallinto otettiin käytännössä pois ja Irakin armeija miehitti Kurdistanin. Mustafa Barzani kuoli maanpaossa Teheranissa 75-vuoden iässä vuonna 1979.

Vuonna 1979 ajatollah Ruhollah Khomeinin johtama vallankumous muutti Iranin monarkiasta islamilaiseksi teokratiaksi ja samana vuonna varapresidentti Saddam Hussein (joka oli käytännössä johtanut Irakia jo useamman vuoden ajan) syrjäytti lopullisesti presidentti al-Bakrin. Pitkään jatkuneet rajakiistat Irakin ja Iranin välillä sekä pelko Irakin shiia-enemmistön vallankumouksesta Iranin esimerkkiä seuraten ajoivat Husseinin ja Khomeinin vastakkain. Miltei miljoona kuolonuhria vaatinut ja kahdeksan vuotta kestänyt Irakin ja Iranin sota alkoi vuonna 1980.

Kurdit aloittivat myös oman kapinansa Irakia vastaan sodan sytyttyä ja se huipentui vuonna 1983. Kurdit liittoutuivat Mustafa Barzanin pojan Massoud Barzanin ja Jalal Talabanin johdolla Iranin kanssa taistellakseen Saddam Husseinin Irakia vastaan. Barzani edusti perinteistä kurdien vastarintaliikettä Kurdistanin demokraattista puoluetta (KDP) ja Talabani vuonna 1975 perustettua Kurdistanin isänmaallista unionia (PUK). Yhteisen vihollisen edessä kurdit olivat yhtenäisiä mutta erimielisyydet tulisivat myöhemmin vielä purkautumaan väkivaltaisesti myös heidän kesken.

Taisteluissa niin iranilaisia kuin kurdeja vastaan Saddam Hussein käytti kemiallisia aseita. Kurdien ja muiden pienempien Irakin vähemmistöjen kansanmurha, niin kemiallisin kuin tavallisin asein, toteutettiin sodan loppuvaiheissa vuosina 1986–89 kiihtyen loppua kohti. Mahdollisesti jopa yli 150 000 kurdia, pääasiassa siviilejä, tapettiin.

Persianlahden sota syttyi vuoden 1990 elokuussa kun Irak hyökkäsi öljyn takia pieneen etelänaapuriinsa Kuwaitiin. Yhdysvaltain, Saudi-Arabian, Ison-Britannian ja Ranskan johtama liittouma vapautti Kuwaitin vuoden 1991 alussa mutta ei edennyt syvälle Irakiin tuhoamaan sinne vetäytyneitä panssaroituja divisioonia ja miehittämään maata. Samoin kuin Irakin ja Iranin sodan aikana, kurdit nousivat aseelliseen kapinaan myös Persianlahden sodan aikana, läheisessä muistossa kansanmurha ja Saddamin kauheudet. Irakin vastainen länsimaiden liittouma perusti Irakin pohjoisille kurdialueille lentokieltoalueen palauttaen näin kurdien de-facto itsehallinnon.

Huolimatta hetkellisestä vapautumisesta käytännössä Irakin armeijan valloituksen alta, kurdien olot kävivät tukalaksi. Heihin kohdistui niin epäsuoraan Yhdistyneiden kansankuntien Irakille antamat talouspakotteet kuin suoraan Husseinin heitä vastaan käytetyt pakotteet. Jos kansa ei ollut vielä viimeisten vuosikymmenten aikana nähnyt tarpeeksi vaikeuksia, talouspakotteiden ja Saddamin saarron myötä kurdien kahden suurimman poliittisen liikkeen välit huononivat rajusti keskinäisten erimielisyyksien takia. Jalal Talabanin johtama PUK oli noussut vakavaksi haastajaksi Massoud Barzanin KDP:lle. Vuoden 1992 Kurdistanin alueparlamentin vaaleissa puolueet olivat saaneet käytännössä saman verran paikkoja ja Barzanin johto kyseenalaistettiin.

Irakin Kurdistan ajautui sisällissotaan, jossa kuoli reilut 5 000 henkeä, vuosiksi 1994–1997. PUK ja KDP solmivat Yhdysvaltain välittämän rauhan syyskuussa 1998 ja Irakin de facto itsehallintoalue Kurdistan jaettiin kahtia: Barzanin hallitsemaan pohjoiseen pääkaupunkina Irbil ja Talabanin hallitsemaan etelään pääkaupunkina Sulaymaniyah. Kurdit yhdistyivät viimeistään Irakin sodan aikana 2003, jolloin he nousivat viimeisen kerran Husseinia vastaan, ja lopullisena symbolisena sovintona oli Massoud Barzanin valinta Irakin autonomisen ja nyt yhtenäisen Kurdistanin presidentiksi ja Jalal Talabanin valinta lähinnä seremoniaaliseen koko Irakin presidentin tehtävään vuonna 2005. Molemmat olivat toimineet sitä ennen myös Irakin väliaikaishallituksessa sekä sen johdossa Saddam Husseinin kaaduttua. Nykyään Irakissa on tapana valita parlamentin puhemieheksi sunni, pääministeriksi shiia ja presidentiksi kurdi – josta lähinnä pääministerin (joka on tämän päivän Irakin vaikutusvaltaisin virka) tehtävän kuuluminen automaattisesti enemmistölle on yksi syy sunnien vihanpidolle Bagdadin nykyhallintoa vastaan.

Sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtama ja kurdien peshmerga-taistelijoiden tukema liittouma syöksi Saddam Husseinin vallasta vuonna 2003, syynä mm. Saddamin epäilty joukkotuhoase-ohjelma, josta ei lopulta löydetty todisteita, Kurdistanin itsehallinto tunnustettiin Bagdadin väliaikaishallinnon toimesta. Kurdistan kehittyi taloudellisesti, vihdoin ilman Bagdadista asetettuja pakotteita tai armeijan miehitystä, ja peshmergat pitivät Irbilin ja muiden kurdikaupunkien kadut turvallisina muun Irakin kärsiessä jatkuvista (ja 2006–07 kärjistyneistä) terroristi-iskuista ja sunni/shiia jakoa tunnustavista heimotaisteluista. Sunnien puolisotilaallisia joukkoja olivat al-Qaidaan liittyvä Irakin islamilainen valtio (myöhemmin ISIL, nyt IS), vanhat Baath-puolueelle uskolliset tahot sekä erilaiset ryhmät esim. Ansar al-Sunna. Shiiajoukkojen ytimen muodostivat uskonnollisen johtajan Muqtada al-Sadrin ns. Mahdi armeija. Tässä sekasorrossa Irakin heikko oma armeija ja turvallisuuskoneisto sekä miehittävät lähinnä USA:n ja Ison-Britannian joukot yrittivät pitää järjestystä yllä. Parhaiten järjestys pysyi peshmerga-joukkojen turvaamilla alueilla pohjoisessa Irakin Kurdistanissa.

Yhdysvaltain joukkojen vetäydyttyä Irakista vuoden 2011 loppuun mennessä, Kurdistanin ja pääministeri Nuri al-Malikin johtaman Irakin välit heikkenivät. Sitä ennen epävakautta oli jo lisännyt Turkin tekemät iskut Kurdistanin pohjoisosissa sijainneisiin väitettyihin Turkin kurdikapinallisten tukikohtiin sekä kasvanut al-Qaidaan liittyvä terrorismi Irakissa. Jo vuonna 2005 Kurdistanin aluehallinto oli järjestänyt parlamenttivaalien yhteydessä epävirallisen ja ei-sitovan kansanäänestyksen itsenäistymisestä, jossa peräti 99 % äänestäneistä oli kannattanut itsenäistymistä. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään käytännön toimiin. Vuonna 2012 Irakin keskushallinto käski Kurdistania luovuttamaan peshmerga-joukot sen komentoon. Kurdistanin presidentti Massoud Barzani, joka toimii myös peshmerga-joukkojen ylipäällikkönä, ei suostunut tähän. Massoud Barzanin veljenpoika Nechervan Barzani toimii muuten Irakin Kurdistanin pääministerinä, joten Barzanin suvun ote Kurdistanin politiikasta ei ole lähiaikoina katoamassa mihinkään.

Turkin itäosissa on 1980-luvulta lähtien ollut käynnissä Turkin ja kurdiseparatistien (Kurdistanin työväenpuolue PKK) konflikti, jossa on kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Turkin kurdit asuvat pääasiassa maan itäosissa ja heillä on halua omaan valtioonsa tai vähintäänkin itsehallintoon. PKK on ajanut Turkin Kurdistanin itsenäistymistä väkivaltaisesti ja mm. Yhdysvallat, EU ja NATO ovat määritelleet sen terroristijärjestöksi. Niin sanottu Turkin kurdien ensimmäinen kansannousu kesti vuodesta 1984 vuoteen 1999 jolloin PKK julisti tulitauon. Pysyvää rauhaa ei saatu aikaan Turkin kieltäydyttyä antamasta kurdeille itsehallintoa. Konflikti puhkesi uudelleen vuonna 2004 ja kiihtyi 2010-luvun alussa. Vuonna 2013 Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan ja vangittu kurdijohtaja Abdullah Öcalan aloittivat laajemmat neuvottelut ja maaliskuussa 2013 tulitauko sekä rauhanneuvottelut julistettiin alkaneeksi. Ratkaisu prosessiksi kutsuttu neuvottelu on hyvässä mallissa ja tulevina vuosina on odotettavissa sovintoa turkkilaisten ja Turkin kurdien välillä. Toisaalta viime vuosien ja erityisesti tämän vuoden tapahtumat liittyen Syyriaan ja Irakiin ovat aiheuttaneet huolta Turkissa liittyen siihen ovatko kurdiseparatistit todella hylänneet aseensa.

Tämän hetken suurin tragedia maailmassa, jo yli 170 000 kuolonuhria vaatinut, Syyrian sisällissota alkoi maaliskuussa 2011. Syyrian sisällissodan kapinalliset, jotka vastustavat presidentti Bashar al-Assadin hallintoa, ovat laaja ja hajanainen joukko. Sen alkuperäisen ytimen muodostavat, länsimaidenkin tukema, Vapaa Syyrian armeija ja sen liittolaiset, mutta tällä hetkellä valtaosan kapinallisista muodostavat islamistiset joukot, jotka nekään eivät ole keskenään yhtenäisiä. Niin sanotun maltillisen opposition lisäksi kapinallisiin kuuluvat mm. seitsemän islamistisen ryhmän liittouma Islamistinen rintama, varsinainen al-Qaida Syyriassa eli Al-Nusran rintama sekä kaikkia edellä mainittuja vastaan, oman Irakin kampanjansa ja Bashar al-Assadin vastustamisen ohessa, taisteleva, al-Qaidasta eronnut entinen Irakin ja Levantin islamilainen valtio, nykyinen pelkkä Islamilainen valtio (IS).

Syyrian sisällissodan taistelujen tiimellyksessä maan koilliskulmassa asuva laaja kurdiväestö on perustanut omat taistelujoukkonsa (Kansansuojelu joukot YPG, Jabhat al-Akrad prikaati sekä kurdien turvallisuuspoliisi Asayish) ja melko tehokkaasti ottanut oman alueensa hallintaansa luoden de-facto itsenäisen Syyrian Kurdistanin, joka pyrkii ainoastaan suojelemaan väestöään eikä aktiivisesti hyökkäämään Bashar al-Assadin joukkoja ja islamisteja vastaan.

Irakin turvallisuustilanteen heikennyttyä USA:n vetäytymisen myötä Syyrian sisällissodassa taistelukokemusta ja aseita saanut Irakin ja Levantin islamilainen valtio (ISIL) ja ISIL valloitti joulukuussa 2013 Fallujahin ja Ramallahin kaupungit Irakin Anbarin provinssissa Irakin armeijan katsoessa hölmistyneenä sivussa. ISIL (ja esim. al-Qaida) ovat sunnilaisia terroristijärjestöjä (siinä missä esim. Hizbollah edustaa shiia terrorismia) ja Irakin sunniheimot ja puolisotilaaliset joukot olivat jo kauemmin vastustaneet shiiajohtoista Irakin nykyhallintoa al-Malikin johdolla. Sunnit syöstiin pois vallasta Saddam Husseinin kaaduttua ja sittemmin Irakin hallinto on epäonnistunut yhdistämään uskon jakamaa kansaansa harjoittamalla lohkolaista politikkaa, vangitsemalla sunnijohtajia ja heikentämällä sunnialueiden yhteiskunnallisia oloja. Tämä selittää miksi ISIL sai vaatimansa tuen sunniheimoilta- ja kapinallisilta vaikka harva irakilainen todellisuudessa hyväksyisi ISIL:in ajamat ajatukset islamilaisesta kalifaatista ja tiukasta islamilaisen sharia-lain tulkinnasta.

Myöhemmin kesäkuussa 2014 ISIL valloitti mm. Mosulin, Tikritin ja Kirkukin kaupungit Pohjois-Irakissa ja hyökkäsi kohti Bagdadia valloittaen kaupunkeja ja öljykenttiä tieltään Irakin armeijan paetessa. Kesän kuluessa armeija pysäytti ISIL:in, joka muutti nimensä pelkäksi IS:ksi sen johtajan Abu Bakr al-Baghdadin julistettua rajat ylittävän islamilaisen valtion, kalifaatin, perustetuksi. Irakin pohjoisosissa kurdien peshmerga-joukot torjuivat islamistien etenemisen ja jopa valloittivat Kirkukista ja sen ympäriltä alueita islamisteilta Irakin armeijan peräännyttyä. Pääministeri Maliki syytti kurdeja Irakin vaikeuksien hyväksi käyttämisestä oman alueensa laajentamiseksi. Presidentti Massoud Barzani kertoi kurdien vain suojelevan omaa väestöään sekä täyttävän Irakin armeijan vetäytymisen johdosta syntynyttä tyhjiötä pohjoisessa estäen islamisteja etenemästä.

Elokuun alussa pääministeri Maliki käski ilmavoimiensa tukea kurdien taistelua islamisteja vastaan. Taistelun Islamilaista valtiota vastaan luulisi pitkässä juoksussa yhdistävän kurdeja ja nykyhallintoa tukevia irakilaisia yhteisen vihollisen takia. Totuus on kuitenkin se että silloin kun (toivottavasti pian) nykyinen Irakin kriisi, islamistisen IS:n uhka, on torjuttu saattaa maa olla perustavasti jakaantunut sunni/shiia akselilla – puhumattakaan Syyrian sisällissodan seurauksista, ja Irakin Kurdistan on lähtenyt omille teilleen.

Historian koettelemusten ja vankan kannatuksen myötä, osaltaan nykyiseen kriisiin reagoiden, Irakin Kurdistanin presidentti Massoud Barzani ilmoitti heinäkuun alussa 2014 että hänen hallituksensa järjestää kansanäänestyksen itsenäistymisestä pian, mahdollisuuksien mukaan jo tulevien kuukausien aikana. Ajatus ei saanut laajaa kansainvälistä tukea, paitsi muutamalta, yllättävältäkin, taholta.

Huolimatta viimeisestä Irakin ilmavoimien avusta kurdeille, on epätodennäköistä että varsinkaan pidemmällä tähtäimellä Irakin nykyhallinto pystyisi suostuttelemaan tai pakottamaan kurdit pois itsenäistymisen tieltä. Pääministeri Nuri al-Malikin päivät vallassa ovat vähissä sillä uusi parlamentti on jo onnistunut alkuvaikeuksien jälkeen valitsemaan maalle uuden parlamentin puhemiehen ja presidentin. Kurdi Fuad Masum PUK:sta valittiin Irakin presidentiksi Jalal Talabanin tilalle. Vaatimukset Malikin erolle ovat kasvaneet ja on todennäköistä että parlamentti valitsee uudeksi pääministeriksi jonkun muun (esim. Ahmad Chalabin), vaikka valinta tukee olemaan vaikea. Malikin puolue on parlamentin suurin ja osa sunneista on boikotoinut istuntoja. Se kuka valitaankaan Malikin tilalle tai jos Maliki jatkaa, ei todennäköisesti vaikuta kurdien itsenäistymishankkeeseen.

Nyt Irakin kurdeilla on mahdollisuus itsenäistyä. Yhdysvaltain miehityksen alla asialle olisi vaadittu Amerikan hyväksyntä, mitä historian liittolaisuuksista huolimatta ei ole tulossa. Vielä vuosi sitten Irak olisi saattanut vastata asevoimin Kurdistanin yksipuoliseen itsenäistymiseen. Nyt islamistien nousu, vaikka he uhkaavat myös kurdeja, on kieltämättä auttava tekijä.

Joka tapauksessa Irakin Kurdistan pystyy elämään itsenäisenä. Sillä on laajat (maailman 6. suurimmat) öljyvarannot sekä lisäksi se on ottanut Kirkukin alueen öljykentät suojeluunsa islamistien ajettua Irakin armeijan sieltä pois. Kurdistanin oma armeija, peshmerga-joukot, ovat taitavia taistelijoita ja heillä on erityisesti Irakin sodan 2003 aikana Irakin armeijalta takavarikoituja panssarivaunuja, muita ajoneuvoja sekä tykistöä riittävästi. Omat ilmavoimat lukuun ottamatta muutamia helikoptereita kurdeilta puuttuvat.

Kurdistanin aluehallinto on tehokas ja demokraattisesti valittu. Toisaalta maassa sananvapaus on heikkoa ja mediaa sensuroidaan. Tuomioita vallanpitäjien arvostelusta on jaettu. Johtavan puolueen, Kurdistanin demokraattisen puolueen, johto on jo pitkään keskittynyt Barzanin suvun ympärille. Lisäksi alueella on raportoitu vähemmistöjen (mm. assyrialaiset, turkkilaiset, arabit ja armenialaiset) syrjintää kurdien toimesta. Jonkin verran, ehkä kostona aikaisemmista useista yrityksistä vuosikymmenten aikana arabisoida Kurdistan, on havaittu myös yrityksiä kurdisoida (muuttaa kurdilaiseksi) mm. assyrialaisten alue Ninevehin tasangolla ja Kirkukin läheisyydessä rahallisesti tukemalla kurdeja muuttamaan kyseisille alueille.

Kuitenkin tällä hetkellä, kuten pitkään ainakin Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen, Kurdistanin suurkaupungit: Irbil, Sulaymaniyah, Dohuk, Ranya, Zakho ja Shaqlawa ovat olleet rauhallisinta seutua koko Irakissa. Kävi miten kävi Kurdistanin itsenäistymisen suhteen, tämän soisi jatkuvan.

Tämän hetken vaikeat kriisit Syyriassa ja Irakissa, ovat omiaan lisäämään sen todennäköisyyttä että Irakin Kurdistan todella itsenäistyy lähivuosien aikana. Kansanäänestys asiasta tullaan näkemään todennäköisesti jo tämän vuoden aikana. Jos Irakin Kurdistan itsenäistyy, on mahdollista että Syyrian sisällissodan jatkumisen ja ratkaisemattomuuden takia myös Syyrian Kurdistan, maan koilliskulma, liittyy itsenäiseen Kurdistaniin tulevaisuudessa. Turkki ei tästä pitäisi vaikka sen oma rauhanprosessi kurdien kanssa onkin vaihteeksi hyvässä vaiheessa. On vaikea tässä vaiheessa arvioida kuinka laajan kansainvälisen tunnustuksen itsenäinen Irakin Kurdistan saisi. Se riippuu silloisesta Irakin sisäisestä tilanteesta, Syyrian sisällissodan kehittymisestä sekä erityisesti Islamilaisen valtion aiheuttaman uhkan torjumisesta.

Kurdit ovat edelleen kansa ilman omaa valtiotaan – ei toki ainoana maailmassa, mutta ei vaadi suurta ponnistelua uskoa ennustetta, jonka mukaan arabikevään ja sen lieveilmiöiden aiheuttamien kriisien sekä islamistien uuden nousun ja sunni/shiia vastakkainasettelun yksi lopputulemista, katsottaessa tämän alueen historiaa muutaman vuosikymmenen kuluttua, on Lähi-idän vanhojen rajojen murtuminen ja esimerkiksi itsenäisen Kurdistanin valtion syntyminen.

Julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 5.8.2014

Janne Riitakorpi